Image may be NSFW.
Clik here to view.
Suomiräpin nousu suosituimmaksi kotimaiseksi radiomusiikiksi on saanut myös pitkäaikaiset suomiräppärit aktiivisiksi. On ilahduttavaa huomata, että kaikkien uusien tulokkaiden ohella sellaiset konkarit kuten Petos, Sere ja Huge L julkaisevat omat levynsä lyhyen ajan sisällä.
Viimeisellä levyllään Petos haluaa viedä musiikin takaisin juurilleen ja puhua suunsa puhtaaksi siitä, mitä mieltä on nykysuomiräpistä. Testamentti haistattaa pitkät yksipuoliselle ja pelkkää pintaa kunnioittavalle populaarille suomiräpille. Testamentti on alkuperäistä alakulttuuria, joka halveksuen silmäilee valtavirran suuntaan.
”Tää on testamentti omistettu menneen talven lumille”, Petos lausuu avausraidalla ja tiivistää koko levyn yhteen lainiin. Testamentti on Petoksen ysäriromantiikalla höystetty tuulahdus vanhoista hyvistä ajoista. Ajoista, jolloin räppärit olivat parempia, meininki aidompaa ja elämä rajumpaa. Samalla se tiivistää syyn, miksi Petos kokee, että on parempi laittaa lopetus räppärin uralle. Aika on ajanut ohi hänen rap-maailmastaan eikä nykyinen meno puhuttele. Miksi siis väkisin roikkua kelkassa?
G-funk-henkiset biitit ovat letkeitä ja mukaansatempaavia. Tarvittaessa taustat ovat myös päällekäyviä, jolloin Petoksen flow on parhaimmillaan. Esimerkiksi Asian Ytimessä -kappaleen hyökkäävä biitti alleviivaa juuri sopivasti Petoksen paatosta. Pidemmän päälle biitit ovat kuitenkin väljähtyneitä, eivätkä ne eivät juurikaan tarjoa mitään pintaa syvemmältä. Ne ajavat kuitenkin sujuvasti asiansa. Poikkeuksiakin kuitenkin löytyy, kuten tarttuvuudella kehon valtaava Ysäri Funkkii, jolla Petos on parhaassa vireessä koko levyllä.
Testamentilla Petoksen tekstit ja biitit eivät ole yhtä teräviä kuin parhaimpina vuosinaan, mutta levy korvaa puutteensa sitäkin tinkimättömällä asenteella. Ensimmäisillä kuunteluilla suurin mielenkiinto keskittyykin siihen, mitä Petos seuraavaksi teksteissään piikittelee ja millaisin sanakääntein. Mikä nykyaikainen ilmiö on naurettavaa puuhastelua ja syytä heittää roskiin. Osuutensa Petoksen ravistelusta saavat luonnollisesti nuoriso, hittiradio ja nykyajan räppitrendit. Ennen oli kaikki paremmin.
Naapurin sedän ärinä on kuitenkin purevaa, vaikka ajoittain hyvinkin kornia. Aluksi Petoksen teksteihin suhtautuu lähes puolustautuen, mikä kertoo siitä, että silmät kiinni räiskitystä sarjatulituksesta osa osuu maalinsa. Suivaantunut tuhahtelu siitä, miten sedät eivät vaan nyt ymmärrä, vaihtuu hiljalleen hyväksyvämmäksi nyökytykseksi. Kaiken kärjistetyn antipatian pohjalta on tunnistettavissa pointti. Vaikkei Petoksen kanssa olisikaan täysin samaa mieltä, ärtyneellä räppärillä on näkökulmia, jotka on hyvä huomioida.
Erityisesti Vittuun sun swägi -kappale tarjoilee suomiräpille täyslaidallisen lokaa niskaan, jonka genre ajoittain tuntuu ansainneen. Asian ytimessä ja Tavaramerkki jatkavat kriitikin jakoa suomiräpin lisäksi myös laajemmalla yhteiskunnallisella skaalalla. Brändihabituksella aivonsa syövyttäneet räppärit, jotka ovat ajautuneet kauas genren juurista eivät juurikaan puhuttele Petosta. Petoksen räpissä on kyse aidoista kokemuksista ja oikeasta elämästä. Swägit, hästägit ja snäppäkit joutavat roskiin, koska ne edustavat räpissä pelkkää pinnallisuutta. Lapsiyleisön itselleen haalineet suomiräppärit, jotka junantuomina räppäävät kalliolaisuuden kovuudesta edustavat suomiräpin irvikuvaa. Musiikki, jonka parissa Petos on kasvanut, on pettänyt hänet.
En ole oikein koskaan jaksanut ymmärtää räppäreiden uhoa aitoudesta. Se on lähinnä tyhjänpäivästä puhetta silloin, kun ei ole enää mitään järkevää sanottavaa. Jauhetaan omasta aitoudesta ja niiden muiden epäaitoudesta. Pumpataan omaa egoilmapallo täyteen ilmaa. Omat kuuntelijat nyökkäilevät mukana ja myhäilevät aitoa aitoutta. Petos ei kalastele uusia kuuntelijoita, mutta levy uppoaa vanhoihin faneihin. Levy antaa aitopäille sen, mitä he haluavat, eli annoksen itsetuntoa hivelevää tunnetta paremmuudesta.
Silmiinpistävää on oman aitouden ylivertaisuus. Kasettina julkaistulla albumilla naureskellaan kasettifanaattiselle nuorisolle, mutta Petoksen kasetti on totta kai ironisesti hauska juttu ja astetta aidompi asia. Muiden räppäreiden brändäyskulttuuri kirotaan maanrakoon lukuisin eri tavoin. Onneksi Petosta ympäröivä aitouden nimeen vannova kultti ja henkilöpalvonta on parempaa brändäystä kuin muiden.
Levyn ja räppiuran päättävä Yleistä Pahennusta Part III (The Final Chapter) nostattaa hatun ilmaan pitkän linjan uurastuksen kunniaksi. Laiskanpulskealla biitillä kulkevan muistelun myötä Petos matkustaa ajassa takaisin kultaiselle ysärille. Toivottavasti Petos löytää Eldoradonsa.