Image may be NSFW.
Clik here to view.
Lavalla on edessäni nyt toista kertaa elämässäni yhtye, jota olen jumaloinut siitä asti, kun popmusiikkia on korviini kantautunut. Vaikka miten oman lempilapsensa tuotoksia haluaakin katsella pelkästään parhaassa valossa ja äidillisen suojelevasti, on todettava, että väsymys alkaa painaa Red Hot Chili Peppersin uutta materiaalia.
Yhtyeen uudet kappaleet nojaavat edelleen vahvasti vanhoihin tuttuihin kulmakiviin, joita ovat melodiset nostatusintrot, Kiedisin sanahelinä räppäys, Flean yliampuva bassottelu ja melodiset väliosat, joissa lauletaan jotain Kaliforniasta. Karmean I’m With You -levyn jälkeen The Getawayn suurin ansio on lopulta se, ettei se ole niin huono, mitä pahimmillaan pelkäsi. Lopulta levyn suurin ongelma on sen yllätyksettömyys. The Getaway kuulostaa juuri siltä, miltä setävaiheeseen tulleen Red Hot Chili Peppersin voisi kuvitella kuulostavan. Harmi vain, että yhtyeellä on takataskussaan jo toistakymmentä samaan kategoriaan kolahtavaa kappaletta, joissa on tuoreita biisejä enemmän terää.
Vaikka Josh Klinghoffer on tuonut yhtyeen musiikkiin uutta kulmaa, ei Red Hot Chili Peppersiä ole keksitty uudestaan The Getaway -levyllä. Neljän vuoden takaisen Ratinan keikan jälkeen selkeästi rohkaistunutta Klinghofferia olikin ilo seurata lavalla, sillä tyyliltään selkeästi muista jäsenistä erottautuva Klinghoffer tuo Red Hot Chili Peppersille juuri yhtyeen kaipaamaa kontrastia. Lisäksi Klinghoffer alkaa vihdoin näyttää siltä, että hän todella kuuluu bändiin. Aiempi kainostelu ja syrjään vetäytyminen alkavat vähitellen kadota, mikä on pelkkää plussaa sekä kitaristille että yhtyeelle.
Eilisen keikan pahimmat suvantohetket kuultiin I’m With You ja The Getaway -albumien kappaleilla Sick Love, Did I Let You Know ja The Adventures Of Rain Dance Maggie. Eniten eloa kappaleihin yhtye sai puhalsi jamitteluillaan, joita oli nautinto seurata. Kyseisten kappaleiden kohdalla huomasi konkreettisesti sen, miltä levyllä ”ihan kiva”-kappale kuulostaa livenä. Kappaleista puuttui jännite ja tunnelma jäi vaisuksi, kun kappaleet eivät saa kunnolla yhteyttä yleisöön.
Toisaalta uutuusalbumia parjattuani annan sille puolittaisen synninpäästön, sillä discohenkinen Go Robot ja maailman geneerisimmällä Red Hot Chili Peppersin nostatusintrolla alkava Goodbye Angels olivat valopilkkuja illan setissä. Myös keikan alkupuolella kuultu uusimman levyn ykköshitti Dark Necessities sytytti yleisön erittäin hyvin. Jos keikalla oltaisiin kuultu vielä levyn päätöskappale Dreams of a Samurai, olisi ollut kasassa uusimman levyn kaikki soittamisen arvoiset kappaleet.
Eilinen kappalekattaus oli yleisesti muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tasaisen varma ja lopulta yllättävän yllätyksetön. Pääosin setti koostui yhtyeen rauhallisesti yleisöä keinuttelevista stadion-kappaleista, kuten Snow, Californication ja By The Way. Hittikimara luonnollisesti toimii suurelle yleisölle, mutta helposti se käy myös puuduttavaksi. Piristysruiskeet keikalle antoivat Mother’s Milk -levyn metallinsävyinen funk-rämistely Nobody Weird Like Me, yleisön ikisuosikki Suck My Kiss ja tutuun tapaan keikan päättävä Give It Away. Mistään energiapurkauksesta ei voida kuitenkaan puhua, sillä yleisöön yhtyeen energisyys ei siirtynyt kovinkaan raivokkaasti.
Setämäisyys kuvastaa eilistä esitystä kaikkein parhaiten. Keski-ikäistyminen paistoi läpi, vaikka Kiedis ravasikin ilman paitaa lavalla kuin Duracell-pupu, Chad Smith paukutti rumpuja sydämensä kyllyydestä, Josh Klinghoffer innostui mahtaviin jamittelusessioihin Flean kanssa ja Flea nyt oli keikalla kuin Flea. Setäbändistähän kyse jo onkin, sillä Klinghofferia lukuunottamatta jäsenet painelevat kirkkaasti 50 vuoden paremmalla puolella.
Keski-ikäisyys näkyi kuitenkin myös yleisön joukossa. Ympärilläni vaihdeltiin ahdistuneita katseita, jotka sanoivat: ”Voivoi, että on arki-ilta ja huomenna pitäisi jaksaa töissä.” Vielä vartti ennen keikan alkua permanto ammotti tyhjyyttään ja kuka vain olisi voinut käytännössä kävellä ihan eturivin tuntumaan. Käytävien oluthanat vetivät yleisöä puoleensa kuin seireenit.
Lopputulos? Fanilasien läpi eilisestä esityksestä oli helppo nauttia. Ilman laseja keikasta ei olisi jäänyt paljoakaan muisteltavaa. Eikä sentään ollut yhtä traumatisoiva kokemus kuin Iggy Popin näkeminen Flow’ssa. Kaikesta kriittisyydestä huolimatta eilinen vajaa parituntinen vei kevyesti mennessään. Onneksi fanitettavien yhtyeiden kohdalla voi heittää rokkipoliisin varusteet narikkaan ja antautua fanaattisuuden valtaan. Sitä paitsi olihan keikalla törkeän hienot visuaalit.