Clik here to view.
Kuva ryöstetty Facebookista
Indie-tulokkaat ovat yksi toisensa jälkeen kahlanneet syvemmälle tummiin vesiin. Alkuvuodesta julkaistu Savagesin Adore Life oli inhorealistinen ja synkkä levy eikä Eagulls-yhtyeen kakkosalbumi juurikaan sitä valoisammin soi.
Yhtyeen nimestä väännetyn anagrammin mukaan nimetty Ullages tekee puolen vuosikymmenen aikahypyn debyytin Joy Divisionin sävyttämästä tunnelmasta hyvin 80-luvun The Curemaisiin maisemiin. Hetkittäin tuntuu kuin yhtye olisi murtautunut Robert Smithin pöytälaatikkoon ja vienyt The Curen Pornographylla tai Distintegrationilla käyttämättömät kappaleet. Toisaalta yhtyeellä tuntuu olevan vahva pakkomielle 80-luvulla vaikuttaneisiin brittiyhtyeisiin, sillä Ullages-levyltä on helppo vetää lankaa useammankin brittiyhtyeen suuntaan.
Kakkosalbumi on edeltäjäänsä kypsempi ja tunteikkaampi. Kun pahan olonsa Eagulls purki debyytin runttauksella, on Ullagesilla jätetty tilaa hienotunteisemmalle synkistelylle. Kokonaisuutena levy on ajatellumpi kokonaisuus. Soitanta on monipuolisempaa ja on/off-kytkimen lisäksi äänimaisemaan on löydetty enemmän sävyjä. Jos debyytti haastoi kuuntelijan fyysisesti hengästyttävällä otteellaan, tekee kakkosalbumi saman psyykkisesti.
Levy iskeytyy vasten kasvoja heti toisella kappaleellaan. Euphoria soi isosti ja tunteikkaasti. Kirkkaista kitarasoinnuista huolimatta aurinko ei näyttäydy kappaleen kitarakerrosten takaa, kun vokalisti rehellisesti avautuu ahdistuneisuudestaan äänellä, joka kuulostaa kuin se murtuisi hetkenä minä hyvänsä. Vaikka maailman paino tuntuu laskeutuvan bändin harteille, tiukka rumpukomppi kuljettaa kappaleen päätökseen ennen paineiden alle murtumista.
Vahvan aloituksen jälkeen levy tarjoaa hienoja hetkiä aina lopetukseen asti. Kappaleiden tempoa kasvatetaan hienovaraisesti suoraviivaiseen kitarapoljentoon luottavalla Blumella, joka kuulostaa Joy Divisionilta Robert Smithin laulamana. Välihengähdyksen jälkeen kitaroihin lisätään parin pykälän verran kaiutusta, kun Blumea melodisempi mutta yhtä menevä kappale Lemontrees raikaa ilmoille.
Levyn on kaunis kunnianosoitus 80-luvun brittimusiikille ja kiitettävä kokonaisuus. On kuitenkin todettava, että vanhojen yhtyeiden haamut ovat ajoittain liian leimallisesti läsnä. Iloinen uutinen on kuitenkin se, miten helposti tämä asia on suljettavissa pois mielestä levyn parissa. Vaikka vertailukohdista olisi helppoa kasata bingo, ei yhtye ole sortunut esikuviensa läpinäkyvään jäljittelyyn. Ajoittain alkaa kuitenkin väkisinkin kaipaamaan hieman omaperäisempää otetta.
Ullages on joka tapauksessa erittäin vahvaa jatkoa varovasti päätään nostaneelle post-punk-buumille. Kyseisen genren intohimoisena rakastajana Eagullsin kaltaiset oman asiansa osaavat yhtyeet ovat aina toivottuja.