Viime viikko oli levyjulkaisujen kannalta yhtä juhlaa. Kirkkaimpia ja kiinnostavimpia levyjä ovat totta kai James Blaken, Radioheadin ja Anohnin albumit, jotka ovat heittämällä tämä vuoden parasta levysatoa. Tällä kertaa en kuitenkaan puhu näistä levystä, vaan yhdestä aiemmin tänä vuonna julkaistusta levystä, joka palasi mieleeni näiden uusien julkaisujen myötä. Kyseisen levyn takana on italialainen pianisti Federico Albanese, ja The Blue Hour on yksi vuoden maagisimmista ja kauniimmista levyistä.
Albanesen musiikkia voisi määritellä moderniksi klassiseksi pianomusiikiksi, mikä määritelmänä kuulostaa todella hassulta. Käytännössä säveltäjän musiikissa yhdistellään perinteistä pianomusiikkia ja elektronista äänimaisemaa. Samanlaista henkeä on kuultavissa Radioheadin ja James Blaken uusilla albumeilla. Erityisesti Radioheadin The Daydreaming -kappaleella on paljon yhtäläisyyksiä Albanesen musiikin kanssa, esimerkiksi tästä voi mainita Céline-kappaleen. Samoin James Blaken uusimman levyn pianomelodian sävyttämissä kappaleissa on samanlaista tunnelmaa selkeästi elektronisemmassa ulkoasussa kuin The Blue Hourilla. Vaikka Anohni on musiikillisesti näistä kolmesta kaikkein kaukaisin Federico Albaneselle, Hopelessnessin tarinallisuus tuo vahvasti mieleeni Albanesen levyn.
Sininen hetki, on aika auringon laskun jälkeen, jolloin taivas värittyy kauniin siniseksi. The Blue Hour -levyllä kyseinen levollinen ja kaunis hetki puetaan pianomelodiaksi, joka koristellaan minimalistisella elektronisella musiikilla ja jousisoittimilla. Levyn äänimaisema on herkkä ja hauras, kuten tunnelmakin on juuri auringonlaskun jälkeen. Tuntuu kuin pienikin särö voisi hajottaa musiikin levollisuuden, ja juuri siksi levyn sisään on helppo uppoutua. Musiikki ympäröi kokonaisvaltaisesti kuin sinisen hetken kauneus.
Pakolaisuus on teema, joka pistää vahvasti silmään levyltä. Avausraita Nel Buio tarkoittaa pimeässä olemista ja päätösraita Stellify tähdeksi muuttumista. Nämä kaksi kappaletta muodostavat kehykset, joiden sisään albumin tarina rakennetaan. Tulkitsen levyn kertovan onnettomasti päättyneestä pakolaisten yrityksestä ylittää Välimeri. Kappaleiden nimet kertovat tarinaa pakolaisuudesta ja ajatukset ohjautuvat helposti Euroopassa ajankohtaiseen pakolaiskriisiin. Jo pelkällä nimellään Time Has Changed viittaa muuttuneeseen asenneilmapiiriin, mitä alleviivataan musiikin dramatiikalla, joka soi ajoittain jopa uhkaavasti. Toisaalta seuraava kappale Migrants soi hyvinkin toiveikkaasti, kuten pakolaisen ajatukset tulevaisuudesta saattavat matkan alkuvaiheessa olla. Siintäähän silmissä lupaus paremmasta tulevaisuudesta. The Boat and The Cove -kappale on pakolaisveneen poukama, josta tulee laivan matkustajien viimeinen satama, jonka myötä he muuttuvat Stellify-kappaleen myötä tähdiksi. Kappaleiden surullinen tunnelma vahvistaa kappaleiden herättämiä traagisia mielikuvia.
Toisaalta levy myös välittää tunteiden skaalan, minkä sinisen hetken kokeminen herättää. Auringonlaskun jälkeinen hämärä muuttuu lopulta tähtien loisteeksi, ja väliin mahtunut sininen hetki tarjoaa unenomaisia hetkiä, joita Federico Albanese musiikillaan jäljittelee. Esimerkiksi Silent Fall vangitsee sinisen hetken hiljaisen levollisuuden. Lopulta levy kääntyy hämäryyden ympäröimästä hetkestä kohti tulevaa päivää soiden lopussa astetta toiveikkaampaan sävyyn.
Täysin instrumentaali levy ei kaipaa soittimista poikkeavaa tulkitsijaa tarinalleen. Kuuntelijan tunteita ohjaillaan melodialla ja levyn parissa voi tuntea melankoliaa, toivoa ja murhetta. Tunteiden skaala on laaja läpi levyn, vaikka selkein painotus on raskaammissa tunnelmissa. Hetkittäin taivas värjäytyy kirkkaan siniseksi, jonka jälkeen se saattaa äkisti tummua. Säveltäjänä Federico Albanese on ilmiömäinen, sillä kappaleet kuljettavat ajatuksia ja pitää tiukasti musiikin pauloissa. Melodiat kuulostavat parhaimmillaan koskettimilla tanssahtelulta. Musiikki on parhaimmillaan yksinkertaisella tavalla kaunista ja valloittavaa. The Blue Hour on lumoava albumi ja juuri siksi haluan, että myös sinä kuuntelet sen.